Poetsi soi. Ja mietin miten historia toistaa itseään, samalla kun kuuntelin äskeistä biisiä jossa laulettiin: "I really am a psycho"

Ihan vaan noin muisteloiden vuoksi menin kattomaan, onko exän vanha blogi vielä hengissä. Olihan se, siis viimeisimmät merkinnät vuodelta 2007, mutta tallella yhä. Kun tässä melko tuskaisaa eroa taas käynyt läpi, ei voinut kuin pyöritellä päätään ja miettiä, miten samankaltaisia ajatuksia miehilläni on. Laitan tähän suoran lainauksen blogista:

"Kuvittele tilanne: Oot ollu joskus oikeesti rakastunu, mut syystä tai toisesta ja useiden yrityskertojen jälkeen sun ja sen toisen jutusta ei tule mitään. Kuitenkin sillä ihmisellä on vieläkin sun elämässä sellanen tietty asema ja arvo vaikka ette yhteydessä ole olleetkaan. Ajattelet, että voisit jo oikeasti pikkuhiljaa alkaa unohtamaan tämän ihmisen ja jatkaa elämässäs oikeasti eteenpäin. Haet uuteen kouluun, ajattelet, että tutustut siel uusiin ihmisiin ja saat uusia kavereita sen mielenkiintoisen opiskelupaikan lisäksi. Ainoa mikä mieltäsi vaivaa on, että tämä koulu sijaitsee samassa kaupungissa missä tämä henkilö asuu, josta pitäisi päästä eroon, mutta ajattelet, että eipä siihen siellä kuitenkaan törmää ja että kaikkeen tottuu. Saat kutsun pääsykokeisiin. Sinulle selviää erään ihmisen kautta, että myös tämä henkilö x josta pitäisi päästä eroon, on myös hakenut samaan kouluun, samalle linjalle ja haluaa erikoistua vielä samalle alalle kuin sinä itse...ja nyt tulee paras kohta: Kaikki tämä vahingossa! En lähde tässä sen enempää erittelemään tarkemmin miten tämä kaikki, mutta laskeaa mikä todennäköisyys tuollekin on olemassa. Ei siinä että hakee samalle linjalle ja samaa kouluu, mutta että vahingossa! Voi Luoja! Miksi?

Sitä oon tässä kyselly, että miksi? No eihän se nyt ole kirkossa kuulutettu, että molemmat sinne kouluun päästäis ja se olis erittäin epätodennäköistä, MUTTA kun ottaa huomioon jo kaiken mitä nyt on tapahtunut niin ei olis mitenkää enää mahdoton ajatus, että jouduttais samalle linjalle. Siinä on kyllä aika iso kynnys lähtee samalle luokalle väh 3.5 vuodeksi, todella iso. Oon vähä koittanu jo maalailla kaikkia kauhukuvia, että mitä kaikkee vois sattua ja oon joutunu pohtiin myös, että mikä on mun suhde tällä hetkellä siihe ihmiseen. Eilen nousi yks Kiskon biisin kohta esille, en tiedä liittyykö se ite biisi miten tähä kokonaisuudessaan, mut nää sanat sopi loistavasti: " On vierelläs uus, se sattuu. On vierelläs uus, on vain katkeruus. Se murtuu, on vain katkeruus...." Oon minä kai katkerakin, en vaan oo sitä tajunnu ennen. Oon katkera siitä miten se ihminen kohteli mua, enpä kai muusta, mutta tuohon mahtuu jo aika paljon. Ku kyllä minä sitä ihmistä vielä rakastan ja on se edelleen se mun "elämäni nainen" ja just kaiken ton haluisin jättää taakse. En haluis et sillä olis sellanen asema mun elämässä.

Minä kelpuuttaisin sen jos se muuttuis, niin kauan katoin sitä et muuttuuko se vai ei, etten jaksa enää uskoa siihen, että se vois joskus muuttua sillai niin radikaalisti. Mikäpä Jumalalle olis mahdotonta, mut mä en pysty uskoon sen ihmisen kohdalla, että edes Jumala vois sitä muuttaa. Tiedän että se on mahdollista, mutta en vaan uskalla toivoo tai luottaa siihen, koska sit en pääse siiitä ihmisestä ikinä irti. Oon asennoitunu sillei et se on tervemenoa sen osalta, suojelen sillä kai itteeni... Toisaalta mun usko ja luotto Jumalaan on näköjää aika heikkoa kun en uskalla luottaa et Jumala vois muuttaa sen. Pelkään vaan, että jos alan huolehtii ja murehtii siitä, niin henki lähtee. En kestä kattoo ku se tyrii. Miten voit seurata sivusta ku rakas ihminen juoksee miekkaa päin... Minä en voi ja siitä olen pahoillani. Se juoksu on nyt menossa sitä miekkaa kohti, minä olen kääntänyt katseen pois ja juoksen karkuun itkien, en uskalla jäädä katsomaan, en pysty.    Olen pahoillani...Oikeasti.

Oon miettinyt et mikä tän kaiken tarkoitus on. Jos me nyt sit joudutaa samaa kouluu niin on kolme vaihtoehtoa mitä oon kehitelly, nämä on sit tosi utopistisia, suokaa se anteeksi.: a) meidän välille ei kehity yhtää mitää, hengataa eri porukoissa, eikä olla huomaavinaan toisiamme.En tiedä miten välit, tunteet tai muut sellaiset tuossa sitten menis... b) Pystyn oleen sen lähellä pelkkä ystävä, enkä edes haluis mitää muuta ja sit lopulta voin kasvaa irti koko ihmisestä sillai ehjänä kokonaisuutena, kuitenkin niin että sä jää mun elämään. Eli kasvaisin irti siitä, että sillä ei olis enää sitä speciaali-asemaa.... c) Tää on kaikista utopistisin: Se muuttuu, mä muutun, me muututaan ja eletää yhdessä elämä loppuun asti. Ei tule tapahtuu. Vaikka se muuttuis, en kerta kaikkiaan pysty luottaan siihen, tuntuis tosi vaikealle, liian vaikealle. Huoh..."

Kuulostaako tutulta? Yhtään?

No, tämä on nykyään onnellisesti perheellinen mies, joten ei huolta sinulla. Ei huolta sinulla, joka nyt ajattelet, että et pääse minusta koskaan irti. Sinun ja tämän miehen välillä on ainoastaan se ero, että tämä mies ja minä olimme aivan liian erilaisia toisillemme. Sinä ja minä oikeasti sopisimme yhteen. Sinä et ole vakava, sinä et murehdi liikaa etkä yritä tunkeutua mieleni sopukoihin ja avata solmujani, joita en itsekään aina saa kaivettua esiin. Siinä olet tämän miehen vastakohta. Sinä olet sopivasti vinksahtanut, kuten minäkin. Mutta en tunne oloani rauhalliseksi ja tyyneksi kanssasi. Mieleni on levoton ja sekasortoinen. Minun pitää saada ajatukseni järjestykseen ja elämäni hallintaan, jotta uskallan antaa mieleni vajota välillä sekasortoon. Tällä hetkellä en uskalla sitä tehdä. Mahdatkohan olla jopa liian vastakohta tälle miehelle, sinä et yritä saada mitään selvää ajatuksistani, sinä et osaa kysellä, sinä et tunnu olevan oikeasti kiinnostunut tunteistani tai et ymmärrä niistä mitään, kun yritän puhua. Olet liian pihalla tai kiellät asiat kokonaan, enkä minä osaa sellaiseenkaan miehen kanssa olla. En jaksa olla roolissa. En kai jaksa olla miehen kanssa ylipäätään. Tahdon vajota rauhalliseen introverttiin maailmaani, jossa kaikki tunteet on aitoja ja sallittuja ilman, että ne uhkaavat kenenkään hyvinvointia ja voin käydä niistä dialogia jonkun sellaisen kanssa joka niitä ymmärtää ja jaksaa kuunnella, eli itseni kanssa. Ei tarvitse sanoa "hoida itsesi kuntoon" tai "olet huono ihminen" tai "et kelpaa" "et saisi tuntea näin", minä olen vain itseni ja omien tunteideni kanssa, jolloin ne eivät vahingoita ketään. Ketään sellaista, joita ne koskettaisivat, tai jolle kokisin olevani vastuussa. Ja se tuntuu hyvältä.