Onpahan ollut viikko. Tai no viimeiset pari - kolme päivää. Koulussa hullua avautumista ja itkemistä. En mä tiennyt että teatteri voi olla näin rankkaa :D No, täälläpä sitä ollaan oppimassa, ja tekee kyllä hyvää mulle, joka oon melkeen koko elämäni elänyt omissa maailmoissani tuomatta itseäni esiin. Tiedän olevani avoin ihminen, ehkä liiankin. Mutta vastapainona onkin sitten liika ujous. Miten on mahdollista, että ihminen voi olla noita molempia niin mustavalkoisesti? Tai voi johtua siitä, etten ole ala-asteen jälkeen juuri itsestäni huudellut. Ala-asteella olin kunnon rääväsuu, sanoin opettajillekin aina suorat sanat. Sitten se jäi, kun tuli pelottava yläasteen maailma, ja sain melko ikävääkin kohtelua välillä. Lukio meni yhden kaverin kanssa hengaillessa. Jos se ei ollut koulussa, niin olin sitten yksin. Nyt ollaan sitten siinä pisteessä, että pitäisi olla avoin.

Nyt kun luotan muihin ryhmäläisiin ja olen päässyt ensimmäisestä ja suurimmasta ongelmasta, niin sitten tulee nämä muut jutut. Olen ihan liian perfektionisti kaikessa mitä teen (paitsi huoneeni siivoamisessa ja pukeutumisessa). Eli lähinnä esiintyessä ja kaikessa näissä, mitkä liittyy tähän kouluun. Kirjallisissa tuotoksissa yms. Ala-asteellakin juoksin itkien ulos luokasta kesken tanssiesityksen, jos en muistanut liikkeitä. Jos epäonnistun asiassa, jonka haluan onnistuvan, se on todella musertavaa. Pitäisi päästä eroon liiasta itsekriittisyydestä, mutta on siinä varmaan hyvätkin puolesta. Pystyy parempiin suorituksiin.

Jooh, tämäpä tällä erää. Näytelmäanalyysi pitäis väsätä. Ei nappaa..