Life Is Beautiful.

Yksi asia hieman huolestuttaa minua. Tuo lause, jonka kirjoitin tuohon yläpuolelle. Toisaalta se on hienoa, toisaalta se voi tehdä musta mielisairaan. Kerronpa, miksi.

Olen iloinen ihminen. Olen aina onnellinen. Tietysti on huonoja ja hyviä päiviä, mutta ne huonot päivät ovat aina sellaisia, että asiat vaan menee pieleen. Eli ottaa hermoon. Mutta ne ei ole koskaan sellaisia, että olisin masentunut, rikki tai surullinen. Ei varmaan sen jälkeen, kun täytin 16. Sitä ennen oli muutamia elämänvaiheita, että olin rikki tai surullinen.

"Life Is Beautiful" tekee musta mielisairaan, koska en tajua, jos olen masentunut. En osaa myöskään puhua niistä asioista, joten ne vaan jää muhimaan tuonne sisimpään. Kaikki ovat tottuneet näkemään mut sellaisena huolettomana ja iloisena tyttönä, joka mä melkein aina olenkin. Sitten jos mulla oikeasti onkin jokin hätänä, on vaikea alkaa puhumaan siitä. Se aiheuttaa liikaa hämmästystä, eikä myöskään oma ylpeys anna periksi myöntää, että MINULLA voisi olla jokin huonosti, että joku pystyy satuttamaan MINUA. Eihän sellaista tapahdu koskaan. Sitten jään ylläpitämään sitä onnellisen ihmisen kulissia, ja uskon siihen itsekin. Matala itsetunto ja masennus vain ovat asioina nykyään niin vieraita mulle, etten osaa kuvitella niitä omalle kohdalleni. Nyt olen sentään myöntänyt ongelman, ja se on auttanut paljon. Ärsyttää vaan että piti myöntää jotain tuollaista, eikä noista asioista voinut tällä kertaa päästä yli käsittelemättä niitä. Tähän mennessä kun se on toiminut vallan mainiosti, että asioita ei käsitellä, ne vain heitetään olan yli ja sitten vaan keep on going. Pitäis ehkä oppia, että patoutumalla tulee sairaammaksi kuin asioiden käsittelyllä.

Tän "masennusvaiheen", tai mikä nyt onkaan, aikana, on välillä tuntunut, että oikeasti tulen hulluksi. Sekoan. Menetän järkeni. Mut viedään hullujen huoneelle. Tää fiilis on ollu sen takia, etten vaan oo tiedostanu/pystyny myöntämään, että en voi hyvin. Sitten kun sitä jatkuu tarpeeksi kauan, on niin umpikujassa, ettei tiiä miten siitä pääsee pois. Pidin asiat ominani, kunnes valvoin 2vrk unettomuuden takia, olin henkisesti ja fyysisesti niin lopussa, että oli pakko tehä jotain. Muistan, kun linkissa keuruulta jklään mun pää ja sisin oli täysin tyhjä, en .osannut ajatella mitään, jos yritin kuunnella musiikkia, se ei kuulostanut miltään. Tuijotin vain ikkunasta ulos tyhjällä katseella. Kamala ja käsittämätön fiilis mulle, joka on tottunut saamaan iloa mitä pienimmistä asioista. Sain kerrottua fiiliksistäni yhen puhelinkeskustelun ajan, se kesti ehkä n. tunnin, sen jälkeen nukahdin ja koko seuraavan viikon nukuin joka yö kuin tukki, ja sen jälkeen asiat onkin alkanu mennä paremmin. Kuvitella, kuukausien ahdistus keveni ainakin puolella yhden tunnin keskustelun ansiosta. Ei vaan pitäisi olla niin hemmetin YLPEÄ.

Hullu avautuminen taas. Noh, oonpahan nyt myöntänyt teillekin, ketkä tätä joskus luette, että on mullakin  tunteet, vaikka ei aina siltä vaikuta.