En mä oikeesti osaa italiaa...

Joo, tuli mieleen juttuja. Mietin elämääni tähän asti, mitä asioita olen halunnut, mitä olen tavoitellut, mitkä on ollu mun fiilikset ja elämäntilanteet, ja mikä tilanteeni on nyt.

Pienenä, eli ala-asteella, halusin taidemaalariksi. Halusin, että pidän näyttelyitä ja ihmiset ostavat teoksiani. Tämä ajatus mulla oli vielä yläasteellakin, mutta yläasteen alun paikkeilla halusin myös kirjailijaksi, ja aloin kirjottaa kirjaakin. Kirjotin sitä n. 14 A4-sivua, mutta sitten koneen kovalevy tuhoutui ja sinne meni mun kirjani. En koskaan aloittanut uudestaan. Sitten yhtäkkiä, jostakin, mulle tuli suunnaton halu esiintyä. Olinhan aina ollut hyvä musiikissa ja laulamisessa, mutta nyt vasta halusin päästä oikein yleisön eteen. Laulelin joka päivä olohuoneessa cd:t taustalla, ihme, ettei muilla perheenjäsenillä mennyt hermo. Enimmäkseen Savage Gardenia, Celine Dionia, hieman Linkin Parkia ja Britneytä. Ne sopi mun äänialalle parhaiten, Celine oli välillä vähän liian haastavaa kylläkin. Olin tuolloin 14.

Muut kiinnostuksen kohteet alkoivat hiipua, vaikkakin piirtelin yhä aktiivisesti harrastusmielessä. Kirjoittaminen oli jäänyt kokonaan, lukuunottamatta koulujuttuja. Laulamista jatkoin ja jatkoin ja se tuntui olevan ainut haaveeni maailmassa. Musiikki. Esiintyminen. Laulaminen. Harkitsin jopa idolsia joskus, mutta tiesin kuitenkin, etten olisi vielä niin hyvä. Ja että en haluaisi television kautta kuuluisaksi. Lukion jälkeen hain Jyväskylän yliopistoon Suomen kieltä lukemaan, halusin kyllä sitäkin, mutta laulaminen oli yhä haaveissani päällimmäisenä. No, en päässyt yliopistoon, mutta asuin kuitenkin Jyväskylässä. Ei ollut töitä, ei opiskelupaikkaa. Halusin vain jostain bändin itselleni, pikkukeikkoja, sitten isompia, jne..yhen soittelukaverin sainkin muusikoiden.netistä, vain kitara ja laulu. Se projekti tyssäsi kuitenkin lyhyeen.

Sitten yksi jo hyvän alun saanut bändi etsi solistia, kun entinen ei halunnut jatkaa. Ne oli saanut jo vähän isompiakin tarjouksia ja suunnitelmat oli korkealla. Meninpä sitten koelauluun, lauloin Imogen Heapin Glittering Cloud - biisin. Pitivät kovasti, mutta musatyyli oli väärä, eikä mun ääni sopinut niiden biiseihin yhtään. Lauloin sitä Imogenin biisiä yhä uudestaan ja uudestaan, sit ne aina siihen väliin kommentoi: "just toi, yritä toi saada niihin meidän biiseihin!" Mut kun aloin laulamaan niiden biisejä, meni ihan perseelleen :D No kyllähän mä tiedän, että en vain osaa laulaa tarpeeksi hyvin, muuta kuin tietynlaisia biisejä ja harjoiteltuani niitäkin useita viikkoja. Mutta haaveet laulajan urasta vain jatkui.

Sitten kävin talouskoulun, puoli vuotta. Ei siitä enempää. Ja haaveet jatkui.
Sitten työnsin lusikkani soppaan nimeltä verkostomarkkinointi. Haaveet muutti suuntaa, yhtäkkiä kiinnosti "helppo raha" enemmän kuin taiteellisuus. Olin varma että tällä rikastun, tätä mä voin tehä ettei mun tartte mennä johonkin tylsään ammattiin, kun ei musta kuitenkaan laulajaa tule. No, tuntuihan se silloin ok jutulta, ja olen varma että olisin jatkanut sitä, jos olisin saanut siihen kavereita mukaan, jotka olisivat saaneet kavereita mukaan jne. Ja olisihan sitä rahaa sillä tavoin tullutkin. Kukaan muu ei vaan uskonut siihen kuin minä ja yksi kaverini, joten loppujen lopuksi siitä olikin vain kuluja, eikä yhtään tuloja.
Samoihin aikoihin olin pizzeriassa työharjottelussa. Jostain oli pakko rahaa saada. No, sai sieltä ainakin ystäviä. Tai siis, ystävän.

Jossain vaiheessa hain myös sosiaali-ja terveysalalle Jklän amk:hon, uskottelin itelleni, että haluan sitä. Tiedän, että olin uskottava yksilöhaastattelussa. Eikä se pääsy jäänytkään kuin muutamasta pisteestä kiinni. Onneksi en päässyt. En ikimaailmassa hakisi uudestaan.
Tiimiakatemiaankin hain, sinnekin muka tosissaan, ja sitä muka halusin. Jotain yritys-myyntitykki-meininkiä. Mitä hemmettiä mun päässä on oikein liikkunut..toi verkostomarkkinointi sekoitti mun pään totaalisesti ja sai unohtamaan, mitä mä oikeasti rakastan. Rahasta tuli mulle yhtäkkiä tosi tärkeetä. Ei se ole koskaan ollut mulle tärkeää. Kunhan pystyy elämään niin, ettei tarvi joka senttiä laskea.

Kun työt pizzeriassa oli ohi, olin ihan ulalla mitä teen. Aioin muuttaa Keljoon pois keskustakämpästä, koska kämppikset oli muuttanu pois eikä ollu rahaa asua siinä yksin. Ajattelin kuitenkin, että rahansaanti on liian epävarmaa jos jään Jklään, joten tulin takas Keuruulle. Hieman noloa tulla takaisin vanhempien huomaan todettuaan, etten saanut mitään aikaiseksi parin vuoden aikana, kun yritin itsenäistyä. No, pari vuotta on lyhyt aika... Ja menin sentään taas pizzeriaan töihin Keuruulla, enkä vain lusmuillut. No, sitten kun tuli syksy ja oli aika miettiä taas mitä tekisi, jatkanko pizzeriassa vai mitä teen, niin äiti yksi päivä sanoi että Jklän kristilliseen on täydennyshaut. Teatteri-ilmaisu. Tuo sana kolahti ja kovaa. En oo koskaan harrastanu teatteria, en oo koskaan näytellyt, en oo koskaan tehny mitään siihen liittyvää. Yhtäkkiä oli hirvee hinku päästä just tuohon kouluun ja tekemään just tuota. No, siellä nyt sitten ollaan, eikä ole kaduttanut. Nyt on taas iskeny nää taiteilijan haaveet, laulaminen on vaihtunut näyttelemiseen. Ajattelin repäistä ja hakea TEAKiin keväällä. Ja tämä onkin se asia, mikä mietityttää.

Minä, joka oon koko elämäni vaan haahuillut ja elänyt omissa haavemaailmoissani saamatta mitään järkevää aikaiseksi, hakisin TEAKiin. Jos sinne pääsisin, uskaltaisinko astua niin suuriin saappaisiin? En ole koskaan moisesta edes haaveillut. En ole koskaan aiemmin edes ajatellut näyttelijän uraa. Uskallanko edes hakea? Minä mitätön, epäonnistuja. Mitä mä siellä teen. Mutta nyt tuntuu siltä, etten voi olla hakematta. Jos pääsisin sinne, se ylittäisi villeimmätkin kuvitelmani.

Kuitenkin yksi asia, jonka tiedän, on se, että mulla on kaikkivaltias Luoja tukenani kaikessa, mitä teen, ja johdatusta aion pyytää elämääni tästäkin eteenpäin, mitä ikinä tapahtuukin :) Ainut, mitä tarvitsee tehdä, on uskoa.