Ei mulla muuta tällä kertaa, antaa musiikin nyt viedä mieleni muihin maisemiin.

.

Joku mies tuossa kaulailee mua takaoikealla. Sillä on kajaalia silmissä ja ripsivärit poskilla. Koska mä laitoin ne sille. No ei vais. Ei ne oo poskilla, osasin mä ne laittaa. Mäkin näytän ihan nymfomaanilta. Kohta lähetään Cornersiin kattomaan, mitä Halloweenina tapahtuu. Ollaan kännissä tai sitten ei. Se jää nähtäväksi. NEver mind, you clever mind never mind me. Juotiin jotain Etelä-Afrikkalaista valkkaria joka oli olevinaan puolikuivaa mutta oli kyllä tosi makeaa. No ehkä neekereillä on erilainen makuaisti. Nyt tyydyn vain supisuomalaiseen Koffiin joka punaisella ulkoasullaan houkuttelisi paikalle Kylä -  leffan mörötkin. Tänään emme kuitenkaan pue yllemme keltaista, vaan mustaa. Paitsi että Samin farkut on oikeasti siniset. Tulkaa vaikka kattomaan. Hauskaa Halloweenia!

"

Yliannostus Stellaa???

Oletko tullut riippuvaiseksi Stellasta, vai onko sinussa Stellan piirteitä? Katso tästä! Vaikka et olisikaan mitenkään Stellamainen, älä rupea tahallasi olemaan Stella. Tässä niitä piirteitä:

- Vaikka meikkaisit kuinka, et näytä mielestäsi kauniilta (Allekirjoitan)
- Huudat joka päivä SOLARIA!!! (En tiedä mitä tämä tarkoittaa, mutta en ihmettelisi)
- Et välitä koulusta tippaakaan. (Käytän Stellaa koska välitän koulusta. Ei kai tarviis nappeja vetää jos ei tarvis aamulla lähteä mihinkään)
- Mätkähdät sänkyysi ja soitat jollekkin kamullesi. (Allekirjoitan)
- Vaadit vanhemmiltasi rahaa ostaaksesi vaatteita. (onneksi en)
- Sanot jokaista näkemääsi poikaa komeaksi. (onneksi en ole Stellapäissäni ollut treffeillä, tai edes ulkona)
- Käyt aina kaupan vähintään 5 kertaa läpi, ennen kuin teet päätöksen. (Stelloissa söisin vaan hyllyistä kaiken)

Istuin hiprakassa Ruman naisten vessassa lueskellen siellä asioineiden kirjoituksia. Siellä luki mm: "Ruma on Jyväskylän sydän<3!" sekä "Tulen kaipaamaan tätä kaupunkia"

Voih, ja te Jyväskylän ihmiset. En tiedä, mikä teistä tekee minulle niin rakkaita, oliko se se elämänvaihe joka kietoi minut teihin, vai oletteko te muuten vain niin parhaita että tahtoisin pian palata luoksenne. Kokkolassa en koe moista rakkautta ja yhteenkuuluvuutta. Vaikka täällä onkin tärkeitä ja ihania ihmisiä, en minä kauaa jaksa ilman Jyväskyläläistä, virkeeä, sosiaalista mentaliteettia. Oih. No, enää vuosi. Ehkä sitten palaan keskuuteenne. Minun identiteettini on siellä.

Kaisa, Liisa, Henna, Pablo, Jere, Susku..., ja ketä muita nyt tulikaan nähtyä. Te olette minun ystäviäni, vaikka tästä maailmasta katoaisi kaikki maailman teatteri.

- Ps-huomaa että pieni Stellapöhnä alkaa olla päässä.

Oon alottanu oman ohjauksen, Reko Lundánin Tarpeettomia ihmisiä. Reeniaikaa on vielä 2 kuukautta, joten aikaa pitäisi olla, harmi vaan että yksi näyttelijä on koko ensi viikon poissa, ja lomaviikolla menee aikataulut nii ristii ettei saada mitää koko jengin reenejä aikaan missää vaiheessa. Ehkä me silti saadaan homma hyvin pakettiin kun tehään hyvin duunia :) Ja tota näytelmää kun on lähes mahdotonta tehdä "puoliteholla" koska siinä ei voi piilottaa esitystä minkään ohjauksellisten kikkailujen taakse, se perustuu niin puhtaasti dialogiin että siinä on pakko saada ihmisten väliset suhteet kohdalleen oikeasti. Jos jännitteet ei toimi niin koko näytelmästä tulee ihan paska. Sen vuoksi siitä on ilmeisesti tehty todella monta realistista versiota, kun se teksti on mitä on. Mä aion kyllä tunkea sinne myös teatterillisia elementtejä, mutta tietysti siinä määrin ja sillä tyylillä kun se näytelmään sopii.

Jotta en taas alkais miettiä sitä liikaa niin voisin puhua vaikka siitä, että...pitäis mennä nukkumaan ja väsyttää. Ja mul on vähän ikävä Ryttylään. Ja huomenna aion ihanan lyhyen työpäivän (5h) jälkeen rentoutua, käyn suihkussa, avaan siiderin, herkuttelen, katson putousta, kuuntelen hyvää musaa ja illalla lähden kaupunkiin. Ah! Monta taakkaa tuntuu pudonneen harteilta kun sai reenit käyntiin, vaikka rästitehtäviä vielä onkin. Mutta ne nyt saa vielä odottaa, niinku aina. Tervetuloa sunnuntaikrapula, en pelkää sinua ;)

Ihan vaan noin muisteloiden vuoksi menin kattomaan, onko exän vanha blogi vielä hengissä. Olihan se, siis viimeisimmät merkinnät vuodelta 2007, mutta tallella yhä. Kun tässä melko tuskaisaa eroa taas käynyt läpi, ei voinut kuin pyöritellä päätään ja miettiä, miten samankaltaisia ajatuksia miehilläni on. Laitan tähän suoran lainauksen blogista:

"Kuvittele tilanne: Oot ollu joskus oikeesti rakastunu, mut syystä tai toisesta ja useiden yrityskertojen jälkeen sun ja sen toisen jutusta ei tule mitään. Kuitenkin sillä ihmisellä on vieläkin sun elämässä sellanen tietty asema ja arvo vaikka ette yhteydessä ole olleetkaan. Ajattelet, että voisit jo oikeasti pikkuhiljaa alkaa unohtamaan tämän ihmisen ja jatkaa elämässäs oikeasti eteenpäin. Haet uuteen kouluun, ajattelet, että tutustut siel uusiin ihmisiin ja saat uusia kavereita sen mielenkiintoisen opiskelupaikan lisäksi. Ainoa mikä mieltäsi vaivaa on, että tämä koulu sijaitsee samassa kaupungissa missä tämä henkilö asuu, josta pitäisi päästä eroon, mutta ajattelet, että eipä siihen siellä kuitenkaan törmää ja että kaikkeen tottuu. Saat kutsun pääsykokeisiin. Sinulle selviää erään ihmisen kautta, että myös tämä henkilö x josta pitäisi päästä eroon, on myös hakenut samaan kouluun, samalle linjalle ja haluaa erikoistua vielä samalle alalle kuin sinä itse...ja nyt tulee paras kohta: Kaikki tämä vahingossa! En lähde tässä sen enempää erittelemään tarkemmin miten tämä kaikki, mutta laskeaa mikä todennäköisyys tuollekin on olemassa. Ei siinä että hakee samalle linjalle ja samaa kouluu, mutta että vahingossa! Voi Luoja! Miksi?

Sitä oon tässä kyselly, että miksi? No eihän se nyt ole kirkossa kuulutettu, että molemmat sinne kouluun päästäis ja se olis erittäin epätodennäköistä, MUTTA kun ottaa huomioon jo kaiken mitä nyt on tapahtunut niin ei olis mitenkää enää mahdoton ajatus, että jouduttais samalle linjalle. Siinä on kyllä aika iso kynnys lähtee samalle luokalle väh 3.5 vuodeksi, todella iso. Oon vähä koittanu jo maalailla kaikkia kauhukuvia, että mitä kaikkee vois sattua ja oon joutunu pohtiin myös, että mikä on mun suhde tällä hetkellä siihe ihmiseen. Eilen nousi yks Kiskon biisin kohta esille, en tiedä liittyykö se ite biisi miten tähä kokonaisuudessaan, mut nää sanat sopi loistavasti: " On vierelläs uus, se sattuu. On vierelläs uus, on vain katkeruus. Se murtuu, on vain katkeruus...." Oon minä kai katkerakin, en vaan oo sitä tajunnu ennen. Oon katkera siitä miten se ihminen kohteli mua, enpä kai muusta, mutta tuohon mahtuu jo aika paljon. Ku kyllä minä sitä ihmistä vielä rakastan ja on se edelleen se mun "elämäni nainen" ja just kaiken ton haluisin jättää taakse. En haluis et sillä olis sellanen asema mun elämässä.

Minä kelpuuttaisin sen jos se muuttuis, niin kauan katoin sitä et muuttuuko se vai ei, etten jaksa enää uskoa siihen, että se vois joskus muuttua sillai niin radikaalisti. Mikäpä Jumalalle olis mahdotonta, mut mä en pysty uskoon sen ihmisen kohdalla, että edes Jumala vois sitä muuttaa. Tiedän että se on mahdollista, mutta en vaan uskalla toivoo tai luottaa siihen, koska sit en pääse siiitä ihmisestä ikinä irti. Oon asennoitunu sillei et se on tervemenoa sen osalta, suojelen sillä kai itteeni... Toisaalta mun usko ja luotto Jumalaan on näköjää aika heikkoa kun en uskalla luottaa et Jumala vois muuttaa sen. Pelkään vaan, että jos alan huolehtii ja murehtii siitä, niin henki lähtee. En kestä kattoo ku se tyrii. Miten voit seurata sivusta ku rakas ihminen juoksee miekkaa päin... Minä en voi ja siitä olen pahoillani. Se juoksu on nyt menossa sitä miekkaa kohti, minä olen kääntänyt katseen pois ja juoksen karkuun itkien, en uskalla jäädä katsomaan, en pysty.    Olen pahoillani...Oikeasti.

Oon miettinyt et mikä tän kaiken tarkoitus on. Jos me nyt sit joudutaa samaa kouluu niin on kolme vaihtoehtoa mitä oon kehitelly, nämä on sit tosi utopistisia, suokaa se anteeksi.: a) meidän välille ei kehity yhtää mitää, hengataa eri porukoissa, eikä olla huomaavinaan toisiamme.En tiedä miten välit, tunteet tai muut sellaiset tuossa sitten menis... b) Pystyn oleen sen lähellä pelkkä ystävä, enkä edes haluis mitää muuta ja sit lopulta voin kasvaa irti koko ihmisestä sillai ehjänä kokonaisuutena, kuitenkin niin että sä jää mun elämään. Eli kasvaisin irti siitä, että sillä ei olis enää sitä speciaali-asemaa.... c) Tää on kaikista utopistisin: Se muuttuu, mä muutun, me muututaan ja eletää yhdessä elämä loppuun asti. Ei tule tapahtuu. Vaikka se muuttuis, en kerta kaikkiaan pysty luottaan siihen, tuntuis tosi vaikealle, liian vaikealle. Huoh..."

Kuulostaako tutulta? Yhtään?

No, tämä on nykyään onnellisesti perheellinen mies, joten ei huolta sinulla. Ei huolta sinulla, joka nyt ajattelet, että et pääse minusta koskaan irti. Sinun ja tämän miehen välillä on ainoastaan se ero, että tämä mies ja minä olimme aivan liian erilaisia toisillemme. Sinä ja minä oikeasti sopisimme yhteen. Sinä et ole vakava, sinä et murehdi liikaa etkä yritä tunkeutua mieleni sopukoihin ja avata solmujani, joita en itsekään aina saa kaivettua esiin. Siinä olet tämän miehen vastakohta. Sinä olet sopivasti vinksahtanut, kuten minäkin. Mutta en tunne oloani rauhalliseksi ja tyyneksi kanssasi. Mieleni on levoton ja sekasortoinen. Minun pitää saada ajatukseni järjestykseen ja elämäni hallintaan, jotta uskallan antaa mieleni vajota välillä sekasortoon. Tällä hetkellä en uskalla sitä tehdä. Mahdatkohan olla jopa liian vastakohta tälle miehelle, sinä et yritä saada mitään selvää ajatuksistani, sinä et osaa kysellä, sinä et tunnu olevan oikeasti kiinnostunut tunteistani tai et ymmärrä niistä mitään, kun yritän puhua. Olet liian pihalla tai kiellät asiat kokonaan, enkä minä osaa sellaiseenkaan miehen kanssa olla. En jaksa olla roolissa. En kai jaksa olla miehen kanssa ylipäätään. Tahdon vajota rauhalliseen introverttiin maailmaani, jossa kaikki tunteet on aitoja ja sallittuja ilman, että ne uhkaavat kenenkään hyvinvointia ja voin käydä niistä dialogia jonkun sellaisen kanssa joka niitä ymmärtää ja jaksaa kuunnella, eli itseni kanssa. Ei tarvitse sanoa "hoida itsesi kuntoon" tai "olet huono ihminen" tai "et kelpaa" "et saisi tuntea näin", minä olen vain itseni ja omien tunteideni kanssa, jolloin ne eivät vahingoita ketään. Ketään sellaista, joita ne koskettaisivat, tai jolle kokisin olevani vastuussa. Ja se tuntuu hyvältä.

Olimme enoni talossa Lapualla, ainakin minä, äiti, jotain ulkopuolisia, sekä Sinkkuelämän Mirandan taloudenhoitaja, joka oli toiminut tällä kertaa kyseisessä talossa taloudenhoitajana. En muista syytä vierailullemme, enkä sitä, olivatko enoni ja hänen vaimonsa paikalla. Jossain vaiheessa tuli kuitenkin puhetta siitä kuka perisi talon, kun eno kuolee. (Talo on siis periytynyt suvussamme jo useamman sukupolven ajan) Ajattelimme luonnollisesti, että no perhe ja jälkeläiset tietenkin. Yhtäkkiä joku paikalla ollut lakimies veti minut ja äitini syrjään ja sanoi, että on eräs asia, joka uhkaa perinnön siirtymistä vääriin käsiin. Taloudenhoitaja oli nimittäin työsopimukseensa kirjoittanut pienellä präntillä, että hän perii talon jos siellä tiettyyn päivämäärään ja kellonaikaan x mennessä on hänelle kuuluvaa irtaimistoa. Eno oli allekirjoittanut sopimuksen huomaamatta pientä pränttiä. Ja tuo päivämäärä oli juuri kyseinen päivä, ja kellonaika lähestyi kovaa vauhtia. Lakimies sanoi, että talossa on vaasi/maljakko, joka kuulu taloudenhoitajalle, ja sen koristemaalauksessa on terijoensalava. Varmuuden vuoksi hän antoi meille kuvan terijoensalavasta ja käski meidän etsiä vaasin ja rikkoa sen. (kun nyt katsoin googlesta millainen kasvi on terijoensalava, ei se ole ollenkaan sellainen kuin lakimiehen antamassa kuvassa ja vaasissa :D)

Taloudenhoitaja esitti olevansa täysin tietämätön tästä perintöasiasta, ja puuhasteli vain omissa töissään. Hän kuitenkin huomasi meidän keskustelumme lakimiehen kanssa ja mulkoili vihaisesti kun lakimies ojensi meille valokuvan. Lähdimme äidin kanssa etsimään vaasia (henkilö, jonka kanssa etsin, tuntui välillä olevan äitini ja välillä joku ventovieras...) Taloudenhoitaja yritti pysyä rauhallisena ja viattomana, mutta ampaisi kuitenkin hengittämään niskaamme vähän väliä kun olimme etsintäpuuhissa. Paniikissa etsimme vaasia, sillä kellonaika oli juuri täyttymässä. Menimme yläkertaan, löysimme kaapin jossa oli lukuisia vaaseja ja maljakoita. Ne oli kaikki koristemaalattu kasvien kuvilla, vertasimme valokuvaa ja maalauksia ja kylmä hiki otsalla kääntelimme maljakoita. Lopulta löysimme valokuvaa vastaavan maalauksen yhdestä vaasista, ja otimme sen mukaamme. Taloudenhoitaja oli juuri tulossa portaita ylös, ja etsintätoverini sanoi "mene takaisin äkkiä, ja paiskaa se maahan!" Niimpä menin takaisin huoneeseen, josta vaasi oli löytynyt, katsoin lattiaa ja mietin millainen paiskaus riittäisi rikkomaan paksulta tuntuvan posliinivaasin. Jännitin myös, lentelisivätkö sirut jalkoihini tai korkeammallekin. Aikaa oli kuitenkin vähän, joten toimin ja paiskasin vaasin lattiaan. Se meni sirpaleiksi ja perintö meni sinne, minne se kuuluikin. \o/

(Näin myös toista unta, jossa Manicien laulaja käyttäytyi kuin idiootti ja oli hänelle sen takia koko ajan tosi tyly. Paikalla oli lapsuudenkaverini Jukka, jota en ole nähnyt vuosikausiin (lähes vuosikymmeneen). Hän kauhisteli, miten kohtelin häntä ja ihmetteli millainen minusta oikein on tullut. Sekä vielä yhtä unta, että menin läpi jonkun temppuradan, tyyliin lasten kiipeilytelineen päästä päähän, ja läpäistyäni sen olin suorittanut armeijan viimeisen tehtävän. Iloitsin ja hihkuin meidän luokan Idalle, että "ei tunnu yhtään siltä, että olisin käynyt armeijan. En muista siitä juuri mitään!" Ida, armeijan oikeasti käyneenä katsoi minua hieman tyrmistyneenä ja sen oloisena, että hän kyllä muistaa... )